Ylä-aste.

Se on sana, joka ei tuo kovin montaa lämmintä muistoa mieleeni.

Uusi luokka, ei yhtään tuttua ystävää.
Kaikki he, joita pidin "ystävinäni" olivat valikoineet vain toisiaan, kun oli saanut ehdottaa, kenet kaverit samalle  luokalle tahtoisi. Kukaan ei ollut laittanut minua, joka olin tuskaillut kuuden ihmisen välillä, kenet kolme laittaisin omaan listaani. He hylkäsivät minun ensimmäisen parin kuukauden aikana, koska olin väärällä luokalla.
Sama tuttu kuvio.
Olin se lihava tyttö. Luokkatoveripoikieni tässä vaiheessa jo kuusi vuotta kiusaama, henkisesti riekaleina. Olin kehittänyt jo sen roolin, joka on edelleen, kuusi vuotta yläasteen päättymisen jälkeen, lähestulkoon sama. Se porukan toisia naurattava pelle, joka hakee sen tarvitsemansa hyväksynnän vaikka pilailemalla omalla kustannuksellaan. Jos he nauravat jutuilleni, saan ehkä olla porukassa.

Inhosin kaikkea ylä-asteella. Inhosin juosta välitunneilla toiselle puolelle koulua niiden ihmisten seuraan, jotka olin löytänyt entisten tilalle. Siellä olivat kaverini, mutta minun paikkani ei ollut siellä.
Inhosin luokkani tyttöjä, jotka puhuivat minulle aina sävyllä, joka kertoi, etten ollut mitään, mitä he olivat: hoikkia, kauniita, älykkäitä ja suosittuja. Ystävällisesti minulle puhuttiin silloin, jos minulta haluttiin jotakin.
Etenkin inhosin luokkani poikia. He osasivat joka päivä kertoa, miten viallinen ja vääränlainen olin. Se kepeä naurahdus ruokajonossa takanani, kun otin neljä kalapuikkoa kun toiset ottivat kolme. Huomautus uusista farkuista: "Ai lainasit äidiltäsi?" Jos pyysin käytävällä, saisinko mennä porukan läpi, kysyttiin heti, että eikö läski mahdu. Tämä lista jatkuisi loputtomiin, mutta tarkoitukseni ei ollut puhua siitä.

Oli nimittäin niitä hetkiä, kun ylä-asteen käyminen ei ollut kurjaa. Useimmat niistä hetkistä liittyivät siihen yhteen luokkani poikaan. Vähän hiljaisempi, ehkä jopa toisten poikien hieman härnäämä. Kun hän oli tullut luokalleni hieman aiemmin, olin huomannut heti, ettei hän ollut kuten muut. Tai no, tietysti hän yritti, porukan paineen alla, olla ilkeä ja sanoa jotain, mikä murtaisi olematonta itsetuntoani entisestään. Mutta hän lakkasi tekemästä niin. Olin suorastaan järkyttynyt, joku ikäiseni poika puhui minulle kuin samanarvoiselle. En valitettavasti osannut suhtautua siihen oikein, vaan aloin itse härnätä häntä. Tosin leikilläni, vain saadakseni syyn jutella hänelle. En voinut sille mitään, olin vain oppinut puolustautumaan kaikkea pojilta tulevaa huomiota kohtaan. Mutta hän ei tuntunut harmistuvan, vaikka yhteisessä kotitalousryhmässämme komentelin ja ohjasin häntä kuin parempikin emäntä renkiä. Iloani ei kestänyt yleensä kovin kauaa, kun toiset pojat alkoivat huomautella hänelle, kuinka olin ihastunut häneen. En ikinä syyttänyt häntä, kun hän aina tämän vuoksi vetäytyi pois. Loppujen lopuksi, minähän olin se lihava, kiusattu tyttö. Kukaan ei halunnut upota siihen suohon jossa jo olin, etenkään kanssani.

Muistan silti, miten pidin hänestä. Ohittaessani junalla hänen kotikaupunginosansa, en voinut estää itseäni katselemasta ulos. Tiesin että todennäköisyys nähdä hänet oli olematon, mutta tein niin silti. Ystäväni kiusoitteli minua siitä ja nauroi, että olin naurettavan ihastunut. Olisin halunnut sanoa, että niin olin. Ensimmäistä kertaa kunnolla. Ihmiseen joka kohteli minuakin ihmisenä.
Ylä-aste päättyi aikanaan. Muistan yhä kukkienjakotilaisuden juhlasalissa. Hän seisoi vieressäni ja supatin hänelle hermostuneena koko ajan. Olisin tahtonut kovasti sanoa, että minun tulisi ikävä, mutta kuten arvata saattaa, en sanonut mitään.

Alkoi kolmen vuoden hiljainen kausi. Ammatikoulu.  Aika jona unohdin. Näin hänet muutaman kerran bussissa ja ihmettelin, kun koko matkan aikana en voinut ajatella kuin bussin takaosaa, jossa hän istui. Mikäköhän minun oli...?

Aloitettuani työt ammattikoulun jälkeen etsiskelin Facebookissa ihmisiä ystävikseni. Hyväksyin ihmisiä, joita olin vuosia aikaisemmin inhonnut, kutsuin heitä jopa itse. Sitten luin sen. Tutun nimen jonkun vanhan luokkatoverin ystävistä. Sydämeni tuntui pyörähtävän ympäri ja varoen klikkasin nimeä. Emmin kolme päivää, lähettääkkö ystäväpyyntö vai ei.
Ajattelin vain, miten hän reagoisi. Kuvittelin hänen ilmeensä hänen nähdessään nimeni ja kuvittelin, kuinka hän purskahtaisi nauruun. Koetin vakuuttaa itseni, että tuskin minun tarvitsisi sitä surra, olimmehan aikuisia. Lähetin pyynnön.
Muutaman päivän kuluttua näin, että se oli hyväksytty. Se teki minut iloiseksi mutta samalla mietin, kuinka sulkeutunut mahdan olla, kun vanhan luokkatoverin suostuminen ystäväkseni Facebookissa saa minut hihkumaan.
Tutkiessani hänen profiiliaan minulle valkeni, että mikään ei ollut muuttunut ylä-asteen jälkeen. Nähdessäni hänen olevan sinkku koin toivontäyttämää iloa, puhdasta ihastumisen uudelleensyttymistä. Olin taas se sama, lihava teinityttö, joka läpsi häntä tiskirätillä kotitaloustunnilla kun hän oli vitsaillut jotakin perunoiden kuorimisesta.
 

Kirjoitin tämän siksi, että tänään hänen sivullaan oli kehotus, jossa piti, siviilisäädystä huolimatta, laittaa yksityisviestilllä pieni symboli tai hymiö, joista jokainen tarkoitti jotakin.

"Pidän sinusta.... Olet mukava.... Minun on ikävä sinua... Haluan sinut, mutten saa sinua...."

En laittanut mitään. Pelkäsin. Pelkään. Ystäväni suutahti minulle ja tivasi, että miksi en laita mitään, mitä voisin hävitä.
En laittanut mitään, koska.... en ole mitään. En edelleenkään ole hoikka, kaunis tai älykäs. Ystäviä minulla on, mutta en ole suosittu.
Minulla ei ole muuta, kuin se mitä muistan. En ole koskaan osannut ajatella itseäni kenenkään toisen arvoiseksi, etenkään... no, hänen.
En voi lähettää mitään, koska pelkäisin, että hän kuvittelisi minun ajattelevan, ettei hän voi saada muuta kuin minunlaiseni. En halua, että hän nauraisi minulle.
 

Olen puhelias, olen jopa kuullut kysymyksen, olenko koskaan hiljaa. Nyt voin vastata, että olen. Olen hiljaa aina silloin, kun haluaisin puhua enemmän kuin koskaan.
Kauanko tämä epävarmuus pysyy minussa?